Suomen snookertähti Robin Hull pyrkii takaisin maailman kärkeen – dystoniasairaudesta huolimatta.
– Tämä kevät nyt sen ratkaisee. Joko pääsen takaisin pelaajana ammattilaisuralle tai sitten siirryn valmennuspuolelle. Mietin jatkoa nyt tosissani. Vaihtoehdot ovat tässä.
Robin Hull asettaa värikkäät snookerpallot pelipöydälle. Taas kerran hän ottaa esiin saarnipuusta juuri häntä varten valmistetun kepin ja ryhtyy harjoittelemaan lyöntejä.
Tänne tamperelaisen varaston takatilaan Hull tulee viisi tai kuusi kertaa viikossa harjoittelemaan. Yleensä hän lyö palloja pussiin yksin. Tavallisesti kerran viikossa hän pelaa harjoituspelin tämän hetkisen Suomen mestarin kanssa.
– Pyrin tosissani takaisin ammattilaiskiertueelle, siksi harjoittelen nyt todella tiiviisti. Haluan kiihkeästi kilpailla vielä maailman huipulla – dystoniasairaudesta huolimatta, Hull sanoo ja iskee valkoisen aloituspallon kohti punaisia.
Hullilla on takanaan jo noin kolmenkymmenen vuoden pituinen ura pelaajana. Hän laskee lyöneensä palloja peräti yli kolme miljoonaa kertaa, samassa asennossa linkkuveitseksi jännittyneenä.
Toistoja, toistoja, toistoja. Kuusikymmentä tuntia viikossa. Harjoituksissa lyöntien liikeradat ajetaan lihasmuistiin automaatioksi.
– Kovalla harjoittelulla vahvistetaan erityisesti pelaamisen vaatimaa henkistä puolta. Tämä snooker on ennen muuta päästä kiinni. Pitää osaa keskittyä, mutta myös rentoutua, Hull kertoo.
Turnauksissa pelataan useita otteluita. Alkusarjan pelissä päivän aikana voi tulla 400–500 lyöntiä. Jos päässee loppuotteluihin, peli kestää jopa koko päivän ja lyöntejä tulee helposti yli tuhannen.
Kilpailuissa pelaajat näyttävät rauhallisilta ja ilmeettömiltä. Hull korostaa, että ammattilaiskilpailuissa pärjää vain, jos pystyy hallitsemaan hyvin itsensä, niin tunteet kuin kehonkin. Kaiken on oltava kohdallaan. Ei saa jännittää, täristä eikä vapista. Muuten lyönti ei osu kohdalleen ja siihen ei tule haluttua kierrettä.
– Pää ratkaisee 80–90 prosenttia otteluiden tuloksista, Hull paljastaa ja pussittaa mustan pallon.
Vapinaa ja lihasjännitystä
Kova harjoittelu tuotti jo nuorena tuloksia. Hull voitti vuonna 1992 juniorien maailmanmestaruuden snookerissa.
– Lopetin voiton jälkeen koulun ja lähdin Lontooseen pelaamaan ammatikseni snookeria. Tällä tiellä olen edelleen. Tosin olen muuttanut takaisin Suomeen ja asun nykyisin Tampereella.
Hull pääsi mukaan snookerin kansainväliselle ammattilaisturneelle, jossa oli mukana 120 maailman parasta pelaajaa. Lyönnit onnistuivat ja hän nousi kohti kärkeä. Mutta jo parikymmentä vuotta sitten Hull huomasi, että hänen kätensä alkoivat tiukoissa pelitilanteissa vapista lievästi.
– Luulin, että tämä kuluu snookeriin. Ajattelin, että jännitän pelaamista ja sen vuoksi kädet ja vähän pääkin tärisevät. En kiinnittänyt tähän aluksi huomiota ja jatkoin pelaamista entiseen tapaan.
Parhaimmillaan Hull nousi rankingissa jo 30 parhaan joukkoon. Vuonna 2003 harmiton virusperäinen korvatulehdus johti vakaviin jälkitauteihin: kilpirauhanen reistaili, huimasi ja sydän oireili. Pelaamisesta ei tullut oikein mitään moneen vuoteen. Hän putosi amatööriksi.
Vasta vuonna 2011 Hull pystyi kunnolla palaamaan snookerpöytien ääreen ja nousi useiden pelivoittojen kautta taas mukaan ammattilaisturneelle. Peli kulki varsin hyvin aina vuoteen 2016 saakka. Mutta silloin vapina alkoi todella vaivata pelaamista. Myös palautuminen harjoituksista hidastui. Kilpailuissa iski häviöputki päälle.
– Keho alkoi tuntua koko ajan yhä jäykemmältä. Pää ja kädet tärisivät ja vapisivat, kun otin lyöntiasennon. Jalassakin alkoi tuntua lihasjännitystä, paikat menivät jumiin.
Hullin pelaamisesta katosi lopulta rytmi ja lyönneistä tuli nykiviä. Pelaamisesta oli tullut enemmän arvailua kuin kontrollia. Hän alkoi hävitä otteluita ja putosi yhä alemmaksi rankinglistalla.
– Peleistä tuli selviytymistaistelua. Lopulta menetin ammattilaisoikeuteni keväällä 2019. Ehdin olla ammattilaisena 21 kautta.
Sairaus löydetään
Hull huolestui paitsi pelaajauransa jatkosta, myös omasta terveydestään. Hän ryhtyi pohtimaan omaa tulevaisuuttaan.
– Päätin heti aluksi selvittää, mistä yhä paheneva jännitys ja vapina niskassa, hartioissa ja selässä johtuvat.
Hull lähti turkulaisen neurologin vastaanotolle. Joulukuussa 2017 selvisi, että lihasjännitys ja vapina johtuvat dystonia-nimisestä liikehäiriösairaudesta.
Dystonialla tarkoitetaan oireita, jotka johtuvat aivojen liikkeitä säätelevien osien toiminnan häiriintymisestä. Oireet näkyvät lihaksen tai lihasryhmän poikkeavina asentoina ja nykivinä liikkeinä. Sairaus aiheuttaa lihasten vapinaa, koska aivoista lähtevä sähköimpulssi jakautuu kehoon epätasaisesti.
Tyypillistä on, että oireet pahenevat tahdonalaisen liikkeen aikana – kuten snookerpalloa lyötäessä.
– Tajusin heti, että minulla on ollut dystonian aiheuttamaa vapinaa jo pitkään. Eräs vanha kilpakumppanini kertoi havainneensa minussa vapinaa jo parikymmentä vuotta sitten, Hull toteaa.
Hullin sairaus on tarkentunut toimintaspesifiseksi dystoniaksi, joka kohdistuu hänen käteensä ja niskaansa.
– Ehkä aivoni ilmoittivat dystonialla, että kolme miljoonaa snookerlyöntiä saa riittää, Hull naurahtaa.
Dystonia on harvinainen liikehäiriösairaus, jota tällä hetkellä sairastaa Suomessa arviolta runsaat 2 000 ihmistä. Syytä sairauteen ei tiedetä. Siihen ei ole myöskään tunnettua parannuskeinoa.
Kilpailu-ura jatkuu?
Hull kertoo hyväksyneensä nyt oman tilanteensa. Hänestä on turha alkaa murehtia, miksi juuri hän on sairastunut dystoniaan.
– Pahinta oli tietämättömyys ja epävarmuus. Oli todella hyvä saada diagnoosi siitä, mistä lihasjännitys ja vapina johtuvat. Netistä keräämäni tieto dystoniasta suorastaan helpotti.
Hull on päättänyt jatkaa pelaaja-uraansa dystoniasta huolimatta. Harjoittelumäärä on noussut nyt 50–60 tuntiin viikossa. Kevään 2020 aikana järjestetään kaksi isoa kansainvälistä turnausta, joissa parhaat voivat saada pelikortin ammattilaiskentille.
– Tähtään voittoihin ja uudelleen ammattilaiseksi – vaikka paikat olisivatkin toisinaan vähän jumissa.
Hän pyrkii vähentämään dystonian aiheuttamia oireita niin, että peli sujuisi taas mallikkaasti.
– Saan niskaan ja selkään kolmen kuukauden välein botuliini-pistoksia. Ne helpottavat lihasjännitystä ja estävät vapinaa. Pystyn taas harjoittelemaan kunnolla. Tiukoissa kilpailuissa sitten nähdään kuinka hyvin pelaan.
Viime vuoden syksyllä Hull kävi kaksi kertaa viikossa yhteensä 50 kertaa fysikaalisessa hoidossa jumeja lihaksia avaamassa. Hän on myös kuntouttanut niskaa ja selkää omatoimisesti joka päivä 30–45 minuuttia.
– Aion tulla dystonian kanssa hyvin jatkossa toimeen. Onneksi se ei haittaa lainkaan normaalia elämää. Sairaus tuntuu lihaksissa vain silloin, kun pelaan.
Hull iloitsee myös siitä, että dystoniaa sairastavien muissa aivotoiminnoissa, kuten muistissa tai mielenterveydessä, ei ole todettu poikkeavuuksia tai häiriöitä.
– Jos en pääse enää ammattipelaajaksi, niin sitten suuntaan snookervalmentajaksi. Mutta katsotaan nyt rauhassa tämä pelikortti ensin. Minulla ei ole mitään hävittävää.
KUVA: Kari Rissa
Julkaistu Hermolla 1/2020 -lehdessä.