Minä olen Jari Ilmari Laine Laitilasta. Minulla on Parkinson. Olen entinen yrittäjä ja iältäni 69-vuotias. Minun sisälläni asuu edelleen pieni poika. Mutta sellainen minä olen ja sellaisena haluan pysyä.
Minulla todettiin Parkinson vuonna 2005. Olen koko elämäni ajan harrastanut liikuntaa eri muodoissaan, toisinaan enemmän, toisinaan hieman vähemmän. Lisäsin diagnoosin jälkeen liikunnan määrää, koska tiesin liikunnan hidastavan taudin etenemistä. Olen todennut, että lääkkeiden ohella liikunta on paras itsehoitolääke. Minulle sopivia liikuntamuotoja ovat lihaksistoa, motoriikkaa ja tasapainoa vahvistavat liikkeet.
Olen käynyt jumpassa, kuntosalilla, laulanut karaokea, käynyt vesijumpassa, harrastanut sauvakävelyä sekä polkupyöräilyt ja ylläpitänyt ystävyyssuhteita. Korostaisin polkupyöräilyn ja ystävyyssuhteiden merkitystä unohtamatta puolisoni suhtautumista. Hän on minulle tärkeä, kuten tietenkin myös lapseni. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi henkinen hyvinvointi on enemmän kuin tärkeää.
Ostin noin 20 vuotta sitten Aino-merkkisen polkupyörän, se on yhtä vanha kuin sairauteni. Muutin rakkaan Ainoni sähköavusteiseksi noin vuosi sitten. Onneksi minulle on ystäviä, jotka avustivat sen muuttamisessa, kiitos Masa! Olen ajanut sen kanssa jo reilu 3500 kilometriä, vau. Ajan sen kanssa päivittäin ja teen sen kanssa useamman pienen pyörälenkin. Pyöräily on vaikuttanut parantavasti tasapainooni. Rohkenen suositella kaikille sähköavusteista polkupyörää, toki omat rajat ja turvallisuus huomioiden. Polkupyöräkypärää ei pidä unohtaa, koska innostuneena saattaa tulla vahinkoja, mutta se on elämää ja niitä on mukava muistella.
Rohkenen sanoa, että Parkisonia sairastava voi viettää hyvinkin normaalia elämään, kunhan muistaa, että tekee ja käyttää kaikkea kohtuudella. Eipä positiivinen elämänasenne ole kenellekään huonoksi. Olin kuvassa olevien ystävieni kanssa neljä päivää Kuusamon Rukalla. Teimme yhtä ja toistakin. Ehken nyt silti ihan kaikkea kerro, mutta sen sanon, että ystävät ovat minulle tärkeitä.
Mieleenpainuvin reissu on Pienen Karhukierroksen kävely. Yllätin itsenikin, kun kävelin sen alusta loppuun asti, toki se vaati tukea ystäviltäni. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Uskon, että kuvasta välittyy voittajan fiilis, kiitos Mauno, Veli-Matti, Juha ja Hans. Siellä se ajatus syntyi tähän kirjoitukseenkin.
Sanoisin näin: ”on vain elettyä elämää. Kun tärinä on ohi, niin se on ohi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Me itse vaikutamme, minkälainen se on”.
Pidetään kukin itsestämme huolta, kukaan muu ei sitä tee. Hyvät sielun siskot ja veljet, älkää koskaan luovuttako!
Rakkain terveisin Jari
