Ajankohtaista

Välitämme tietoa tutkimuksista, hoidoista ja itsehoitomahdollisuuksista. Vertaistarinoita unohtamatta. Selaa uutisia ja henkilötarinoita.

Minun tarinani: Itsensä hyväksynyt

Riitta Väisänen15.12.2020

Riitta VäisänenRiitta Väisänen, 58
Essentiaalinen vapina

Riitta Väisänen on sairastanut lapsesta saakka, mutta sai diagnoosin vasta yli kolmekymppisenä. Menneiden aikojen erilainen suhtautuminen ja diagnoosin puute saivat Riitan luulemaan, että hänen pitää salata oireitaan. Nyt hän opettelee eroon itsesyytöksistä ja vuosien häpeän aiheuttamasta ahdistuksesta.

Minulla vapina alkoi jo lapsena. Noin kymmenvuotiaana huomasin, että käsitöitä tehdessäni oikea käteni tärisi. En kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Lapsen mieli ei osannut huolestua vaan pidin sitä normaalina.

En maininnut asiasta vanhemmillenikaan enkä edes ajatellut koko asiaa, kunnes koulussa tervey-denhoitaja sormenpäästä verikoetta ottaessaan kysyi, täriseekö minulla käsi. Vedin käden pois ja sanoin ”Ei!”
Silloin sain ensimmäisen kerran tunteen, että minussa on jotain vikaa. Terveydenhoitaja ei jatkanut aiheesta enempää, oli 70-luvun alku, jolloin asioihin ei tartuttu samalla tavalla kuin ehkä nykyään. Häpeä ja huonommuuden tunne kuitenkin alkoi silloin. Ja tunne, että on jotain mitä ei pidä näyttää muille.

Huomasin, että jos jännitän, vapina pahenee. Koulun esitelmiä pitäessä ja piirtoheittimelle piirtäessä oli kammottavaa nähdä käden tärisevän. Laulukokeessa ääni vapisi ja tunsin itseni tosi huonoksi. Aloin pitää itseäni jännittäjänä ja heikkona ja häpesin sitä. Siispä työnsin ne ajatukset syvemmälle sisälleni ja aloin esittämään, ettei minua jännitä. Sain joskus hillittömiä naurukohtauksia luokan edessä.

Myöhemmin teini-iässä ja nuorena aikuisena sosiaaliset tilanteet olivat tuskallisia. Erään kerran kaupan kassalla vaihtorahoja vastaanottaessani käsi ei pysynyt ollenkaan paikoillaan. Menin aivan hämilleni. Toisen kerran tanssiravintolassa pääni, käteni ja jalkani tärisivät tanssiessa niin, että tanssi oli aivan fiasko. Halusin vajota maan alle, kun tanssittajani sen varmasti huomasi, muttei sanonut mitään. Kahvitilaisuudet olivat luonnollisesti piinaa. Missään vaiheessa ei tullut mieleen, että kyseessä voisi olla elimellinen sairaus. Luulin olevani yksinkertaisesti kova jännittämään ja hermostumaan ja liian ujo.

Ammatinvalintani osui sattumalta laboratorioalalle. Kouluaikana harjoituksissa huitaisin kiehumassa olleen kemikaalin päälleni ja lasiastia sekä lämpömittari menivät rikki. Jouduin menemään terveydenhoitajalle hoidattamaan palovammaa. Opettaja tuntui olevan sotkusta harmissaan. Siitä lähtien pidin itseäni myös tohelona kömpelyksenä ja tunsin, että muutkin pitivät.

Halusin jatkaa opintoja ihmisten pariin ja hain laboratoriohoitajaksi. Koulun sisäänpääsyn terveystarkastuksessa kysyin lääkäriltä, haittaako jos kädet vapisevat ja hän vastasi vain, että ei haittaa. Ja minä uskoin.
30-vuotiaana olin jo kuullut essentiaalisesta vapinasta, ja kun toisen lapseni hoitovapaa loppui ja olin palaamassa työelämään, hakeuduin ensimmäisen kerran neurologille. Hän vahvisti diagnoosin ja aloin käyttää beetasalpaajaa.

Vuosien kuluessa olin oppinut tekemään asioita omalla tyylilläni. Tunsin, missä asennossa vapina alkaa ja vaihdoin asentoa. Jatkoin työntekoa edelleen salaillen ja häveten oireitani. Silti jatkoin, kunnes yhä useammin potilaat huomauttivat tärinästä tai epäilivät, että olen krapulassa. Pyysin ja sain kokeiltavaksi erilaisia lääkkeitä, mutta huonolla tuloksella. Vasta kun verinäytteen otto lapsesta pakkoliikkeeni vuoksi epäonnistui, ilmoitin esimiehelleni, että minulla on vapinatauti enkä pysty enää kunnolla työskentelemään. Työtehtäviäni muutettiin, mikä oli suuri helpotus.

Elämäni aikana olen tottunut vapinaan ja käyttäydyn ja liikun automaattisesti sen mukaisesti. Vapinaa ilmenee joka puolella kehoa, ainoastaan pään vapina on vähentynyt jostain syystä. Ilmeisesti en enää jännitä sosiaalisia tilanteita niin paljon. Tällä hetkellä opettelen pääsemään itsesyytöksistä ja vuosien häpeän aiheuttamasta kroonisesta ahdistuksesta eroon. Minulle on ehdotettu aivojen syvästimulaatiota ja asia on vireillä, mutten vielä ole innokas operaatioon.

Sairaus haittaa nykyään lähinnä sen vuoksi, että se rajoittaa elämää: työn sujumista, ruuanlaittoa, askartelua, käsitöiden tekemistä, mäenlaskua suksilla, sup-lautailua, musisointia, valokuvaamista, meikin laittoa jne. En ehkä toimi aina salonkikelpoisesti, mutta saan silti ruuan ja juoman osumaan suuhun. Joskus myös rinnuksille, mutta sattuuhan sitä!

Voimavaroja sairauden kanssa olemiseen olen oikeastaan saanut siitä, että pystyn nyt sanomaan itselleni, ettei se johdukaan jännittämisestä vaan yksinkertaisesti aivojeni ”virityksistä”, joille en mahda mitään. Ja siitä, ettei tämä sairaus itsessään ole vaarallinen. Olen hyväksynyt vapinan olemassaolon ja teen asioita, jotka kiinnostavat. Kun teen ne omaksi ilokseni, ei ole väliä, miten ne onnistuvat.

Voimaa saan myös talviuinnista. Sen aloittaminen muutama vuosi sitten vaati rohkeutta. Kylmään veteen pulahtaminen saunasta käsin tai ”kylmiltään” on minusta rentouttavaa ja virkistävää.
Sosiaalisissa tilanteissa annan itseni vapista, harvemmin kukaan kiinnittää edes huomiota.

Rentoutumiseen ja itseni hyväksymiseen olen käyttänyt mindfullnessia ja meditaatiota.

Minusta yli kolmekymmentä vuotta riittää häpeämiseen. Kukaan ei ole täydellinen, se on vaan myönnettävä itselleen.

Kuva: Ari Repo

Julkaistu hermolla-lehdessä 4/2020

Jaa

Lue myös