Ajankohtaista

Välitämme tietoa tutkimuksista, hoidoista ja itsehoitomahdollisuuksista. Vertaistarinoita unohtamatta. Selaa uutisia ja henkilötarinoita.

Mies istuu ulkona lumessa ja beagle-koira haistelee miehen nenää.

Lääke nimeltä beagle

Erkki Ruokolainen ja Emmi Nuppula27.6.2024

Erkki Ruokolainen sairastui Parkinsonin tautiin työikäisenä. Sairastuminen ja työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen masensi, mutta koiraharrastus jatkui. Elämälle löytyi uusi suunnannäyttäjä pienestä beaglen pennusta, jonka sitkeys ja periksiantamattomuus vetosivat Erkkiin.

Olen innokas koiraharrastaja. Minulla on ollut suomenajokoiria aikaisemmin, mutta viimeisen kuoltua vanhuuteen päätin, etten enää ota koiraa riesakseni. Koiraharrastus oli antanut paljon hyviä hetkiä. Mutta elämä ilman koiraa ei ollut sitä mitä elämältä hain. Sitä kun on kerran koiramies, niin on aina koiramies.

Aloin huomata, että oikeassa kädessäni esiintyi vapinaa, kun olin treenannut koirien kanssa. Vanhempi veljeni oli sairastunut Parkinsonin tautiin, joten tiesin heti, mistä on kyse. Mutta olin hyväkuntoinen, eikä lääkäri meinannut uskoa, että se voisi olla sitä. Työterveyslääkäri totesi, että töihin vain.

Työskentelin vanhempana rikoskonstaapeli ulkomaalaispoliisissa. Töissäni jouduin matkustelemaan paljon, ulkomaankeikkoja saattoi olla toistakymmentä kuukaudessa. Stressinsietokykyni oli ihan hyvä, mutta huomasin, että liikkeet hidastuivat ja vapina oikeassa kädessä häiritsi. Vaadin päästä tutkimuksiin, joissa todettiin dopamiinin puutosta aivoissani. Parkinsonin taudin diagnoosi tuli vuonna 2007, kun olin vasta 55-vuotias. Työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen oli hirmuhelppoa, päätös tuli parissa viikossa.

Tuntui pahalta saada diagnoosi ja pohdin, mitä pahaa olen tehnyt. Itkuhan siinä tuli, kun olisi ollut kolme vuotta palvelusta vielä jäljellä. Siinä ohessa tuli muutama vuosi vähän masennuksen poikastakin elämään. Täyttelin sudokuita ja nyhräsin milloin mitäkin ajankulukseni. Takaraivossani pyöri haave vielä omasta koirasta. Punnitsin mielessäni, miten tautini etenee. Miten käy koiralle, jos Parkinson iskee äkäisenä kimppuuni? Pidin lankoja käsissäni koiramaailmaan toimimalla silloin tällöin ajokoiratuomarina ajokokeissa. Koirakuume senkun kasvoi.

Sattuipa sitten kerran koirakisoissa arvosteltavaksi beagle. Minua ihastutti pienen koiran sitkeys. Mietin mielessäni, josko beaglesta saisin elämälleni suunnannäyttäjän – periksi ei anneta! Niinhän siinä kävi, että joulun alla 2013 meille muutti suloinen beaglen pentu. Jo ensi hetket uudessa kodissa osoittivat, että ”hän” ottaa ohjat tassuihinsa. Isännän ottein Victor, tuttavallisesti Viki, alkoi johtamaan talomme toimintaa. Siinä saivat isäntä ja emäntä kauhistella, mihin kaikkeen pienen koiran hampaat yltävät ja minne kaikkeen palvelusväen nivelet taipuivat etsiessä pennun piilottamia tavaroita. Vikin aktiviteetteja säännöstellessä unohtuivat maalliset murheet.

Metsästyskauden alettua syksyllä ilmeni, että eivät ne pienet alueet riittäneet pienelle koiralle. Sain seurantalaitteesta todeta, että Viki kulkee laajalla alueella sitkeästi jäniksen perässä. Isäntäkin sai monipuolista liikuntaa yrittäessään päivän päätteeksi saada koiraa kiinni. Se tiesi, että kaikki mukavuus loppuu siihen, jos nyt antautuu. Siinä sai äänijänteet pinkeänä karjua koiraa pois, kun päivä alkoi kääntyä iltaa kohden.

Nykyään sairauteni oireilee niin, että kaatuilen helposti. Jalat eivät lähde mukaan sinne, minne pitäisi mennä. Pitää miettiä, kummalla jalalla lähden liikkeelle. Mutta ei pidä antaa periksi missään vaiheessa. Aina löytää jotain mielen virkistystä, jotakin arkista askaretta. Asumme Heinävedellä parikymmentä kilometriä kirkonkylältä isossa vanhassa talossa, jossa riittää hommaa ja tietä aurattavaksi.

Sanoisin, että Parkinsonin taudin parhaana lääkkeenä on ollut koirien hankkiminen. Ne pitävät minut aktiivisesti liikkeellä. Karvaturrit tuovat hyvää mieltä ja pitävät äänijänteet kunnossa. Beagleni onkin oma personal trainerini. Vikin työsopimus on kestänyt yhdeksän vuotta. Cantor, tuttavallisesti Kanttori, liittyi perheemme muonavahvuuteen kaksi vuotta sitten, ja toivottavasti hoitosuhteemme jatkuu vielä monta yhteistä vuotta.

Julkaistu Hermolla-lehdessä 1/2023

Kuva: Anna-Mari Tyyrilä

Lue myös